Lue tästä ensimmäinen osa: Yksin matkaan lähteminen, osa 1/2


Seikkailu jatkuu!

Aamulla heräsin, linnut lauloivat, aurinko paistoi. Tämä aamu oli lämpöisempi kuin edellinen. Nousin taas rauhaksiin laavulle laittamaan aamupalaa. Tunnelman lisäämiseksi päätin tehdä myös tulet. Asettelin nuotiolle tuohta ja kappas, savua alkoi nousta heti! Vaikka en juhannuskokkoa laavulla polttanutkaan, edellisen illan hiillos kyti vielä tuhkan seassa lähes 12 tunnin jälkeenkin. Asettelin tuohien päälle edellisenä iltana tekemiäni kiehisiä sekä puutikkuja, puhaltelin muutaman kerran ja voilà! Nuotio ilman tulitikkuja, kyllä sitä voi pienistä asioista tulla iloiseksi.

Aamuinen makuupussin tuuletus.

Aamiaiseksi tein itselleni kunnon ruisleivät. Reilu köntti voita, meetvurstia, juustoa ja kruunuksi vielä pari siivua paprikaa. Kahvistakin tuli yllättäen juotavan makuista, vaikka yhteisillä reissuilla kahvimestarin arvonimeä kantaa Mikko ja itse lähinnä keskityn kahvin nautiskeluun.

Taajoslaavulta aloitin matkani kohti Rumakurua, sillä ystäväni kertoi ennen matkaani, että nimestään huolimatta Rumakuru olisi erittäin kaunis paikka. Tasaista polkua oli vaivatonta edetä. Muutamia kertoja piti pysähtyä nauttimaan luonnon rauhasta. Istuskelin vain rinkkani vieressä ja katselin maisemia. Täysin hiljaista, ei ketään missään. Lopulta saavuin risteykseen, jossa Taajoslaavun polku yhdistyi Luulammelta tulevaan polkuun. Se muistutti lähinnä hiekkatietä.

Olin jo aiemmin katsonut kartasta, että tuosta risteyksestä noin 300m sivuun löytyy Pessinlampi-niminen nuotiopaikka. Yllättäen risteyksessä ei kuitenkaan ollut mainintaa tästä. Lähdin silti uteliaana tutkimaan löytyisikö sieltä mitään ja toden totta, muutaman sadan metrin jälkeen saavuin nuotiopaikalle! Pessinlammella oli kaksi tulisijaa, mutta puuhuoltoa ei ilmeisesti ylläpidetä. Lampi oli kaunis ja kirkas, niissä maisemissa olisi kelvannut makkaroita paistaa. Itse kuitenkin päädyin viettämään vain välipalapatukan mittaisen tauon.

Olin jo Pessinlammelle saapuessani nähnyt millainen valtatie loppumatka polusta Rumakurulle olisi. Tunnelmallisia reittejä mielellään kulkevalle se ei vaikuttanut yhtään houkuttelevalle vaihtoehdolle. Joten kartta sekä kompassi käteen ja omia polkuja etsimään! Päivän ensimmäisen etapin keveyden takia voimia tuntui olevan, joten pienen tutkiskelun jälkeen päätin suunnata läheisen tunturin huipulle, josta jatkaisin takaisin alemmas kohti Rumakurua.

Helpohko suunnistus loi mukavaa seikkailun tuntua.

Huiputus sujui vaikka hieman hikihän siinä pääsi tulemaan, mutta maisemat vain kaunistuivat kun kipusin tunturia ylemmäs. Huipulla tuuli oli voimakasta, joten sain ainakin hyvän syyn käyttää Keb-takkini myrskyhuppua! Ihailin hetken maisemia tuulisissa tunnelmissa ja kuvia ottaessani huomasin, että kaivattua kuuluvuttakin vihdoin löytyi.

Laitoin kotiin viestin, lyhyesti ja ytimekkäästi: ”Elossa!”

Hetki huipulla.

Lähdin laskeutumaan huipun pohjoispuolta alaspäin. Siellä tulisi vastaan polku, mikä johtaisi Vanhalle Rumakurun tuvalle. Polku oli kapea ja mutkitteleva, johtaen leppoisasti alas tunturia. Viihdyn tällaisilla poluilla huomattavasti paremmin verrattuna aiemmin sivuamaani leveään hiekkaväylään. Saavuin Rumakurun vanhalle tuvalle, joka on kyllä kaunis. Harmi vain että roskia tuntuu ihmisiltä sinne jäävän, liekö Kiilopään läheisyys vaikuttavana tekijänä.

Mahassa alkoi olla ontto tunne huiputuksen jäljiltä, joten sytytin pienet tulet kamiinaan ja laitoin Primuksen pöhisemään. Ruokailun jälkeen oli mukavaa mennä laverille pitkäkseen, rentoutua ja kuunnella tulen loimuntaa kamiinassa. Saatoin tuossa mukavassa lämmössä hetken torkahtaakin.

Ruokalepo Rumakurun vanhalla tuvalla.

Oli jälleen aika jatkaa matkaa, lyhyt pyrähdys Rumakurun uudempaa tupaa kohti ja sitä myöten myös itse Rumakurua.

Ei nimi kurua pahenna, jos ei kuru nimeään. Kaunistahan tuolla nimestä huolimatta oli. Jylhät kivikkoiset seinämät nousevat molemmin puolin koristaen pientä lampea. Laskin rinkkani nuotiopaikalle, heitin kameran olalle ja lähdin tekemään lähempää tuttuvuutta kuruun.

Kiipeilin kivikkoa ylemmäs hienompien kuvien perässä. Kieltämättä lohkareilla hyppely on vähän riskialtista puuhaa, monet kivet liikkuvat alla, joten askeleiden kanssa saa olla erityisen tarkkana. Istuskelin kaikessa rauhassa kurulla, kuvaillen sitä mitä erikoisimmista kulmista ja pohtien, miten tuollainenkin on luontoon syntynyt.

Rumakuru

Nuotiopaikalle takaisin saavuttuani alkoi päässä raksuttaa: ”mitäs seuraavaksi?”. Olin kaavaillut yösijakseni Rumakurua, josta seuraavana päivänä olisi siirtyminen kohti Kiilopäätä ja matkani loppua. Levottomuus kuitenkin valtasi mieleni, kello oli noin 18 ja leirin pystyttäminen ei houkuttanut yhtään. Tuntui että telttayöni alkoivat olla täynnä tältä erää. Katselin hetken vuoroin karttaa, vuoroin kelloa. Pienen tuumailun jälkeen tulin päätökseen: ”tänään menen maaliin asti”. Suorastaan flashback, Hetta-Pallaksella kävi viime vuonna aivan samalla tavalla, tosin tällä kertaa matka oli huomattavasti lyhyempi.

Jätin Rumakurun taakseni ja lähdin kulkemaan Kiilopäälle vievää polkua. Matkalla mietin muutamaan otteeseen olikohan tämä nyt oikea valinta, sillä toisaalta yö olisi ollut mukava viettää luonnossa. Jalkani oli kipeytynyt jo aiemmin päivällä. Sille olisi ehkä lepo kelvannut paremmin kuin tunturin huippua kohti kapuaminen. Tästä huolimatta matka taittui kohtuullista vauhtia, polku kiemurteli ylös ja alas tunturien seinämiä. Useaan otteeseen jouduin pysähtymään lepuuttamaan jalkaani ja tietysti samalla katselemaan maisemia, olivat ne niin huikeita!

Polku kiemurteli takaisin kohti Kiilopäätä.

Lopulta päätepiste alkoi näkyä, tuli helpottunut fiilis, tästäkin selvisin. Kävin kysäisemässä Kiilopää Suomen ladulta majoitus mahdollisuuksista: 25 eurolla huone hostellista, sisältäen saunomisen. Tämä kelpasi enemmän kuin hyvin väsyneelle matkaajalle.

Ilta oli jo pitkällä, tein hävyttömän isot leivät yli jääneistä aamupalatarvikkeista. Ne sisälsivät niin paljon juustoa ja meetvurstia etten edes kehtaa sanoa. Sen voin kyllä kertoa että hyviä olivat. On uskomatonta miten hyvää sauna tekee ihan vain muutaman päivän vaelluksen jälkeen. Kylläisenä, rentoutuneena ja saunan raikkaana olin valmis yöpuulle.

Seuraavana päivänä olikin jo aika aloittaa paluumatka. Ensin autolla Rovaniemelle, josta siirtyisin taas yöksi junaan lepäämään.

Nautiskelua junassa vaelluksen jälkeen.

Yksin ajaessani kohti Rovaniemeä tuli paljon pohdiskeltua tehtyä matkaa. Vaelluksesta jäi vähän ristiriitainen olo. Näkemäni perusteella Urho Kekkosen kansallispuiston puitteet ovat aivan mahtavat, enkä itse edes päässyt kuin raapaisemaan sen kaunista pintaa tällä pikaisella reissullani. Haluaisinkin ehdottomasti tehdä sinne uuden vaelluksen, joka olisi kestoltaan pidempi ja suuntaisi syvemmälle puistoon.

Tämä oli ensimmäinen vaellus, jolla olin yksin, oikeastaan myös ensimmäinen kerta kun olin yötä yksin luonnossa. Rehellisesti ja kaunistelematta voin myöntää, että yksin vaeltaminen ei ollut ainakaan tällä kertaa minun juttuni. Koin että jotain jäi puuttumaan, kun ketään ei ollut mukana jakamassa kokemuksia. Iltaisin tunsin myös oloni levottomaksi, sillä minulle suuri asia luonnossa on iltaisin nuotiolla puhuminen ja oleilu ystävien kanssa. Illanviettoon olisi varmasti auttanut, jos olisin ottanut esimerkiksi kirjan mukaan. En ole aiemmin kokenut oloani tylsistyneeksi luonnossa, tällä kertaa niin kuitenkin kävi.

Kokonaisuudessaan tämä pikainen vaellukseni oli kuitenkin positiivinen kokemus ja aion antaa yksinvaellukselle vielä uuden mahdollisuuden. Ehkä yksinään olemiseenkin oppii, kun muutaman kerran harjoittelee. Monia yksikseen vaeltavia joka tapauksessa luonnossa näkee. Kokemani perusteella suosittelen kuitenkin kokeilemaan vaellusta yksin, koska siitä saa aivan uutta kulmaa harrastukseensa etenkin, jos on aiemmin vaeltanut aina muiden kanssa. Ensikertalaisen vihjeenä antaisin sen, että illoille kannattaa suunnitella etukäteen tekemistä. Kenties kirja tai jotain muuta mukavaa puuhaa. 

Lopuksi en voi kun hattua nostaa etenkin heille, jotka viettävät pitkiäkin vaelluksia yksin erämaassa, se vaatii luonnetta.

Vastaa