Ulkoilmamiesten Outdoor-seinäkalenteri vuodelle 2019 on nyt myynnissä! Tilaa omasi 15€ hintaan käyttämällä kassalla koodia KUUKKELI. Klikkaa itsesi kauppaan tästä linkistä.

Vaelluksilla yksi merkittävä asia itselleni on ystävät ja heidän kanssa jaetut kokemukset. Toisesta saa myös tukea kun väsyttää, on märkää, kylmää tai muuten vain vastoinkäymisiä. Ajatus yksin lähtemisestä on kuitenkin usein kiehtonut, mutta tuntunut hieman oudolta.

Tähän seikkailuun ajatus heräsi töissä yhdeltä sunnuntaiyönä. Seuraavana päivänä olikin jo kartat käsissä ja armoton pohtiminen, lähdenkö vai en ja jos lähden, niin minne. Kohde sekä ajatukseni siitä lähtisinkö pohjoiseen vai tyytyisinkö kenties johonkin etelän kohteista vaihtuivat moneen kertaan. Etelä-Suomessa on kyllä hienoja retkeily mahdollisuuksia, mutta onhan Lappi aina Lappi. Vapaanikin tulisivat olemaan sen verran pidemmät, että sinne olisi mahdollista lähteä. 

Seuraavana tiistaina vapaani alkoivat ja en vielä aamullakaan ollut täysin päättänyt, mitä tehdä. Söin kotona rauhassa aamupalan ja aloin taas tutkia karttoja, kun ajatus juoksi aamukahvin jälkeen kirkkaammin. Urho Kekkosen kansallispuisto alkoi näyttää houkuttelevalta kohteelta, mutta jollain tavalla päätöksen tekeminen lähtemisestä tuntui silti vaikealta. Aloin kaikesta huolimatta pakata rinkkaa. Sen verran olin päätöksissäni edennyt, että johonkin täytyy mennä. Siinä sitä istuin sohvalla, rinkka lattialla valmiina seikkailuun.

Ei kai tässä ole muuta mahdollisuutta kuin lähteä?

Matkaa suunnitellessa pyörittelin ajatusta, että menisin bussilla Rovaniemeltä Saariselälle. Kuitenkin kohteen karttoja tutkiessani totesin, että haluaisin aloittaa suhteellisen lyhyen vaellukseni Kiilopäästä ja bussi jättäisi noin yhdeksän kilometrin päähän tästä aloituspisteestä. Oman auton mukaan saaminen ei ollut mahdollista, koska autojuna oli täysi. Päädyin pienen pohdinnan jälkeen ottamaan vuokra-auton Rovaniemen juna-asemalta. Perustelin hieman kalliimman hinnan itselleni sillä, että pääsisin juuri sinne minne haluan murehtimatta bussiaikatauluista. Matkalla voisin myös rauhassa käydä kaupassa ja syömässä ennen vaelluksen alkua.

Päädyin siis toteuttamaan matkan Rovaniemelle yöjunalla. Junamatka menikin loistavasti. Juna lähti Tikkurilasta 23.58, rinkka sängyn alle ja pitkälleen. Kauaa ei tarvinnut odotella, että nukkumatti saapui. Aamulla heräsin tuntia ennen Rovaniemelle saapumista. Kävin syömässä aamupalan, minkä jälkeen suuntasin vielä hetkeksi ruokalevolle.

 

Aamupala junassa, tästä yleensä tietää että seikkailu on edessä.

 

Auton saaminen Rovaniemellä sujui mallikaasti. Pienellä onnenkantamoisella autovuokraamossa ei ollut yhtäkään pientä economy-sarjan autoa jollaisen olin varannut, joten tilalle annettiin iso, uudenkarhea farmari, tietenkin samaan hintaan. Ajomatka meni mukavasti. Pysähdyin puolivälissä lounaalle sekä ostamaan kaupasta viimeiset ruokatarvikkeet. Tämän jälkeen suuntasin Suomen latu Kiilopäälle, josta alkaisi ensimmäinen vaellukseni yksin.

 

Ohjeita tunturivaeltajille

 

Parkkipaikalla aloin setviä vaellusvarusteita päälle. Lähtö autolta tuntui jotenkin haastavammalta kuin yleensä, ehkä matkaseuran puuttuminen vaikutti tähän. Jäin haaveilemaan ja varmistamaan useampaan kertaan, että onhan kaikki mukana. 

Kansallispuiston portilla oli vaaka ja pakkohan se oli kokeilla: rinkkani painoi noin 21 kiloa, jotain aivan muuta mitä olin ajatellut. Toki painossa oli mukana muutama litra juomavettä. Olin kuitenkin pakatessa yrittänyt säästellä painossa ja jättänyt ylimääräiseksi kokemaani tavaraa pois. Tulevaa Abisko-Nikkaluokta vaellusta silmällä pitäen täytyy jälkikäteen tosissaan miettiä mistä saisin vielä painoa pois. Ruoka on luonnollisesti asia, josta ei voi karsia ja perus varusteenikin ovat pääasiassa suhteellisen keveitä. Omalla kohdallani kamera ja siihen liittyvät tarvikkeet tuovat lisäpainoa paljon. Tulipahan tällä reissulla kannettua mukana jopa lähes kilon painoista kolmijalkaa, jota en käyttänyt kertaakaan. Ruotsin vaellukselle kuvausvälineiksi riittänee vain kamera ja muutama akku, mutta saa nähdä, ainakin kunto kasvaisi jos olisi hieman ylimääräistä mukana.. 

 

Vaaka Kiilopään parkkipaikalla näyttää karuja lukemia.

 

Ensimmäinen taipale Kiilopäästä Niilanpäähän meni aivan kuten ensimmäinen vaelluspäivä yleensäkin, hieman tahmeasti. Ainakin itselläni menee ensimmäinen päivä totutellessa rinkan painoon ja vaeltamiseen muutenkin. Toinen päivä on lähes poikkeuksetta helpompi, vaikka polku olisikin rankempi. 

Polku Niilanpäähän oli kuitenkin tasaista ja helppokulkuista. Oikeastaan oli aika mukavaa, että sai hieman lämmitellä ennen rankempia osuuksia. Niilanpään tuvalla pysähdyin hetkeksi juomatauolle ja kävin vilkaisemassa miltä sisällä näyttää. Tuvassa oli lukittu puoli poronhoitajia varten, sekä avoin puoli vaeltajien käyttöön. Tupa oli siisti ja mukavan oloinen, nälkä ei kuitenkaan kolkutellut vielä tässä vaiheessa, joten jatkoin matkaa piakkoin. Levähdykseni jälkeen lähdin kulkemaan polkua Rautulammen tupaa kohti. Reitti alkoi lähes heti Niilanpään jälkeen jyrkentyä ja maisematkin muuttuivat kauniin karuiksi tunturimaisemiksi. 

 

Maisemat alkoivat parantua polun edetessä.

 

Matka taittui nopeasti. Muutaman huipun, laskun sekä joen ylityksen jälkeen alkoi Rautulammentupa jo näkyä edessäni. Perille päästyäni tutkailin hetken telttapaikkoja. Sopivan löydyttyä pystytin itselleni leirin ja lähdin tuvan lämpöön valmistamaan ruokaa.

Muutama muukin vaeltaja sattui tupaan samaan aikaan. Jutellessamme kävi ilmi, että he olivat tarkoituksella kiertäneet polun jota itse saavuin Rautulammelle. Nimittäin viime kesänä heitä oli tuossa joen ylityksessä kohdannut mukava yllätys: jäisen kylmää vettä, polviin asti. He olivat kuitenkin sitkeästi tehneet ylityksen. Itselläni onneksi kävi tuuri, tällä kertaa vettä oli vain nilkkoihin asti, joten en edes ottanut vaelluskenkiäni pois. Kokkailut sujuivat rattoisissa merkeissä kuulumisia vaihtaessa. Vatsa täynnä oli mukava siirtyä valmiiksi asettelemaani makuupussiin tutkimaan karttaa ja miettimään seuraavan päivän siirtymää.

Nukuin ensimmäisen vaellusyöni yksin hyvin, Hillebergin Nallo 3gt:n tarjotessa tilaa vähintäänkin riittävästi. Ehkä joku voisi sanoa, että tilaa on jopa liikaa yhden tarpeisiin. Se ajoi kuitenkin minulle asiansa loistavasti, kun muitakaan telttoja ei ollut saatavilla. 

Heräilin vasta kymmenen jälkeen siihen, että aiemmin illalla tapaamani vaeltajat purkivat jo omaa leiriään. Loikoilin itse rauhassa vielä hetken, jonka jälkeen menin tuvalle keittämään kahvit ja syömään aamupalaa. 

 

Nallo 3gt tarjoaa vähintäänkin riittävät tilat yhdelle.

 

Aloitin matkan puolenpäivän jälkeen kohti Luulampea. Taivallettavaa kertyisi noin kahdeksan kilometriä. Luulammelta reittisuunnitelmat olivat kuitenkin edelleen auki. Edellisenä iltana pohdin tulevia etappejani ja päätin laskea tavoitteitani kilometrien suhteen. Lopulta oikeastaan päätin etten edes aio välittää kilometreistä, vaan menen minne huvittaa, oli matkaa sitten vähän tai paljon. Tämä oli helppo päätös, koska päättäjiä oli tasan yksi. 

Askel oli huomattavasti kevyempää kuin edellisenä päivänä. Taitoin matkaa rauhalliseen tahtiin, välillä pysähtyen kuvaamaan kauniita maisemia. Etelän poikaa ihmetyttää aina yhtä paljon, kun vielä kesäkuussakin on paikoittan lunta maassa. 

 

Matkalla Luulampea kohti.

 

Muutaman tunnin vaeltamisen jälkeen saavuin Luulammen tuvalle. Siellä toimii sesonkiaikana, syksyllä sekä talvella kahvio. Näin kesäkuussa kahvio ei ollut auki, mutta tupa tietenkin oli. Vai pitäisikö sanoa mökki, sen verran iso paikka oli kyseessä. Rakennuksen sisällä on todella suuri avotakka ja ympärillä useita pöytiä. Sinne mahtuisi montakymmentä vaeltajaa tai hiihtäjää levähtämään ja ruokailemaan. Lämmitin veden ja valmistin Real Turmatin pasta bolognesen, joka on omasta mielestäni vähintään kolmen kärjessä parhaiden pussiruokien listalla. Ruuan sekaan heitin vielä kourallisen cashewpähkinöitä, tällaiset pienet lisät kun tekevät ihmeitä tutuille pussiruuille. Tapanani on ollut kantaa myös vähintään pippuria, suolaa, sekä legendaksi muodustunutta thaimaalaista pöytämaustetta mukana. Näillä saa helposti kaivattua vaihtelua retkiruokiin.

Ruokailun aikana arvoin, lähtisinkö Rumakurulle vai Taajoslaavulle. Päädyin lopulta jatkamaan taivaltani Taajoslaavua kohti. Tutkin laavun sijaintia kartalta ja siitä päättelin että maisemat olisivat varmasti hienot.

Polku Taajoslaavulle oli helppokulkuinen, vaikka muutamassa kohdassa joutui hieman arpomaan reittiä suon yli. Onneksi selvisin siitä kuivin jaloin. Hieman ennen kuin pääsin perille tuli muutama sadekuuro, joten aivan kuivin varustein matka ei kuitenkaan taittunut. Laavulla tapasin vanhemman vaeltajamiehen, joka oli juuri jatkamassa matkaansa jonnekin erämaan syövereihin. Vaihdoimme hetken kuulumisia, jonka jälkeen hän lähti ja minä jäin puolestani pitämään kipinää laavulle. Huomasin, että näiden lyhyiden kohtaamisien merkitys nousee, kun on yksin matkassa. On mukavaa vaihtaa muutama sana toisten luonnossa liikkujien kanssa. 

 

Taajoslaavu

 

Aiemmat päätelmäni kartasta osuivat oikeaan. Taajoslaavulla on hyvät puitteet ja erittäin mukava tunnelma. Sieltä löytyy siisti ja tilava laavu tulisijalla, huussi sekä puuliiteri. Vain muutaman kymmenen metrin päässä laavusta virtaa tunturijoki. Kirkasta, viileää, raikasta vettä. Siellä kävin heti ensitöikseni juomassa. Joen takana näkyivät ylös kohoavat tunturit koko komeudessaan.

 

Kylmää, raikasta, kyllä kelpaa.

 

En ole muissa vaellus- tai retkikohteissa kohdannut samanlaista puuhuoltoa kuin Urho Kekkosen kansallispuistossa. Halot on valmiiksi tehty ja pakattu verkkopusseihin, joista niitä on helppo ottaa. Sinällään tämä on mukavaa, kun puita ei tarvitse sahata ja pilkkoa. Toisaalta pohdin kulutetaanko puuta paljonkin enemmän, kun sen eteen ei tarvitse nähdä juurikaan vaivaa.

 

Puita kodan kyljessä.

 

Mahdollisuus muuttaa reittiä vapaasti tuo myös haasteita. Taajoslaavulla pohdin pitkään, jatkaisinko vielä kuitenkin matkaa johonkin muualle. Jostain syystä suunnitellussa reitissä pysyminen on paljon helpompaa silloin, kun vaeltaa toisen kanssa. Kenties rauhoittuminen perille päästyään sujuu luontevammin, kun on joku, jonka kanssa alkaa viettämään iltaa. Lopulta kuitenkin totesin Taajoslaavun olevan rauhallinen ja viihtyisä paikka jäädä yöksi. Tunnustelin myös, että lepo taitaa tulla jo tarpeeseen. Illalla laavulla makoillessani muutama porokin kävi ihmettelemässä yksinäistä selviytyjää. Eivät harmikseni viihtyneet kauaa, vaan jatkoivat matkaansa johonkin metsän siimekseen. 


Joko näit meidän hienon seinäkalenterin? Hyödynnä 25% ale koodilla KUUKKELI. Klikkaa itsesi kauppaan tästä linkistä.

Vastaa