Vaellusvideoita, retkiruokaa ja asiaa varusteista - tilaa Ulkoilmamiesten YouTube-kanava!

Lähdimme viimeiseen kokonaiseen vaelluspäivään hienolta leiripaikalta. Sää näytti jälleen oikein mainiolta, joten täytimme vain vesipullot viereisestä purosta ja jatkoimme nousua ylemmäs sortsit jalassa.

Aamusta alkaen ympärillämme oli käytännössä vain kivikkoa ja ympärillä nousevia vuorten huippuja. Ehdimme useampaan kertaan päivittelemään, miten hankala tuommoisessa maastossa olisi suunnistaa, jos auringonpaisteen sijasta luonto tarjoaisikin kunnon rankkasateen tai tymäkän sumun.

Kivikkoa jatkuu silmänkantamattomiin ja huiput sekoittuvat helposti toisiinsa. Kirkkaasta kelistä huolimatta mekin ehdimme jo kauempaa käsin sekoittaa pari huippua toisiinsa etsiessämme kartalta bongaamaamme Kekkonen-Toppenia. Urkki oli selvästi tehnyt luonnonläheisyydellään vaikutuksen myös rajan länsipuolella, koska oli saanut sentä oman huipun kansallispuiston alueelle.

Ennätyskorkeus!

Sepelissä tarpoen nousimme vähitellen reissumme korkeimpaan kohtaa, noin 1500 metriin. Kekkosen huippu jäi muutaman sadan metrin päähän viereemme, mutta tyydyimme vain katselemaan kauempaa sen kaljua huippua.

Edessämme avautui sen verran hieno maisema, että huomio kääntyi nopeasti sen suuntaan.

Tarfalan laakson pohjalla kimalsi turkoosi järvi, jonka vierestä nousivat itse Kebnekaisen päähuiput. Näkymä oli vertaansa vailla. Tästä paikasta saimme myös pari varsin onnistunutta kuvaa, ja itse ainakin nostaisin tämän Tonin ottaman kuvan koko reissun hienoimmaksi.

Fiilistelyn jälkeen aloitimme laskeutumisen laaksoa kohti. Pitkän episodin jälkeen pidimme lounastauon, jonka aikana saimme niskaamme myös reissun ensimmäiset sadepisarat. Olimme onneksi fiksuina ennakoineet tilanteen ja virittäneet teltan pystyyn taukomme ajaksi. Torkuimme tovin ruokailun päälle ja pääsimmekin taas jatkamaan kuivina loppumatkaamme.

Ensimmäinen ja viimeinen sade

Tarfalasta eteenpäin reitti olikin taas todella helppoa. Polku kuljetti meitä vauhdikkaasti kohti määränpäätämme eli Kebnekaisen tunturiasemaa.

Ruotsin taivas alkoi tummua vauhdilla ja hieman ennen asemalle pääsyä se räjähti niskaamme. Mustat pilvet viskoivat kirkkaita salamoita, joiden ääni kaikui räjähtäen vuorten seinämistä. Samalla rankkasade pisti kuorivaatteet koetukselle, kun tarvoimme luonnon voimia ihmetellen viimeisiä metrejä leiripaikkaa kohti.

Tunturiaseman rakennusten terasseille oli kerääntynyt paljon uteliasta porukkaa katselemaan myrskyisää esitystä. Me ehdimme kokea sen jo aivan riittävissä määrin, joten suuntasimme pikaisesti hotellin baariin tilaamaan kylmät oluet ja nauttimaan evästä.

Salamat paukkuivat niin vauhdikkaasti, ettei pikaisesti kuvattu video meinannut pysyä mukana.

Tässä vaiheessa on pakko myöntää, että harkitsimme hetken ihan vakavasti hotellissa yöpymistä. Läpimärät vaatteet, väsyneet vaeltajat sekä saunan ja puhtaiden lakanoiden mahdollisuus alkoivat houkuttaa kummasti.

Tutkimme hetken tilannetta huomataksemme, että hotelli oli buukattu täyteen seuraavaksi viikoksi ja huone olisi sesonkiaikana maksanut lähes 200 euroa yöltä. Kiitos, mutta ei kiitos.

Viritimme teltan vielä kerran pystyyn armottomassa tuulessa ja painuimme äkkiä nukkumaan.

Onnekas loppu hienolle reisulle

Aamulla koimme kaksi loistavaa onnistumista. Ensinnäkin tajusimme mennä hotelliin kyselemään aamupalaa. Väittäisin, että aseman buffettiin käytetyt 11 euroa olivat yksi elämäni parhaista sijoituksista. Tuoreita vihanneksia, pekonia, puuroa ja kaikkea mitä ihminen voi ravinnokseen kaivata. Olo oli tämän jälkeen mahtava!

Kello taisi olla tässä vaiheessa jo hieman yli kymmenen, mutta aikataulun mukaan kahdeksalta alkanut helikopterikyyditys Nikkaluoktaan näytti edelleen jatkuvan. Porukkaa oli niin paljon, että kopteri joutui lentämään kymmenkunta reissua edestakaisin.

Kävimme utelemassa tilannetta ja työntekijä kehotti meitä hakemaan kamamme äkkiä, niin voisimme ehtiä vielä mukaan. Emme ole varmaan ikinä purkaneet leiriä yhtä vauhdikkaasti.

Kuljetus suoraan autolle oli tässä vaiheessa unelmien täyttymys. Muuten kotiinlähtömme viivästyisi käytännössä kokonaisella päivällä. Kävelymatkaa olisi Nikkaluoktaan parisenkymmentä kilometriä ja tässä vaiheessa se ei enää jaksanut kiinnostaa. Pääsimme ihmeen kaupalla mukaan lentomatkalle ja kopteri tiputti meidät aivan parkkipaikan viereen hieman ennen puolta päivää.

Olimme iloisia, mutta vähitellen mielen valtasi myös täydellinen hämmennys. Viimeinen viikko oli molemmille meistä suurin ja hienoin vaellus tähän asti. Kaikki onnistumiset, haasteet ja pienet elämykset jäisivät nyt taakse, kun edessä oli ajomatka takaisin kotiin.

Istahdimme autoon tyhjin katsein ja otimme suunnan kohti Suomen rajaa.

Reissu oli ohi, mutta yksi asia oli tässä vaiheessa jo selvää: ensi vuonna on pakko päästä taas tekemään hieman isompi ja parempi vaellus.

Katso viimeisen osa videon joko jutun alusta tai klikkaamalla linkistä: https://www.youtube.com/watch?v=dyNVlRHH7GI

Vastaa