Mainos

Kaikella kunnioituksella kaikkia Hyvinkään hyviä asioita kohtaan, mutta en olisi ikinä arvannut lähteväni sinne telttailemaan. Määränpää valikoitui puoliksi sattumalta, mutta pienen pohdinnan jälkeen ajatus muuttui puolittaisesta vitsistä ihan totiseksi suunnitelmaksi.

Syynä oli yksinkertaisesti tiukka aikataulu ja kaipuu vaihteluun. Evo ja Repovesi ovat tulleet jo varsin tutuiksi, eikä perjantai-illan ja sunnuntai-aamun väliin ajoittuvassa reissussa tehnyt mieli tuhlata ylimääräisiä tunteja autoilemiseen.

Onneksi Toni valjasti googlaus-taitonsa hyötykäyttöön ja löysi kartalta Hyvinkään kupeessa sijaitsevan Kytäjä-Usmin ulkoilualueen.

Teimme alueesta myös pienen infopaketin reissun jälkeen. Käy tutustumassa siihen tästä linkistä.

Polku-uinnin mestarit

Saavuimme perjantai-iltapäivästä kohteeseen ja jätimme autot Piilolammin parkkipaikalle, josta alkoi itse patikka. Nyt siis elettiin lokakuun alkupuoliskoa, jolloin koko Suomi oli viimeiset kaksi viikkoa kylpenyt lähes taukoamattomassa sateessa. Niinpä iloitsimme tällä hetkellä ihan kohtuullisen kuivan oloisesta kelistä.

Ai niin missä se polku meni?

No mitäs vielä. Metsän puolelle siirryttyämme huomasimme reitillä olevien lätäköiden kasvavan vähitellen suuremmiksi, kunnes koko polku oli yhtäkkiä muuttunut joeksi. Siirryimme suosiolla jatkamaan matkaa polun vieressä mättäiden päällä. 

Risukon joukossa luoviessamme yritimme pitää selvän näköyhteyden polkuun, joka oli kuitenkin ainoa johtolankamme kohti leiripaikaksi sopimaamme laavua. Yrityksestä huolimatta ajauduimme askel askeleelta syvemmälle metsään ja ilmassa alkoi leijua lieviä turhautumisen merkkejä. Matkaa oli kuitenkin taitettu vain muutama sata metriä.

Tiesimme myös illan alkavan hämärtyä aivan lähihetkinä. Onneksi selvisimme hieman myöhemmin takaisin kuivalle tielle ja pääsimme jatkamaan matkaa vähän kevyemmin mielin.

Reitin alkupää osoittautui ainoaksi metsäisemmäksi polkuosioiksi koko ensimmäisen päivän aikana. Taitoimme loppumatkan ripeää vauhtia jämäkällä hiekkatiellä tallaten ja saavuimme Iso-Haiskarin laavulle juuri sopivasti hämärän laskeuduttua.

Hyvää yötä

Iso-Haiskari on yksi alueen lukemattomista järvistä ja laavu sijaitsee aivan sen rannan tuntumassa. Vierestä löytyy myös nuotiopaikka, kuivakäymälä sekä ainakin tällä kertaa aivan täyteen kasattu polttopuukatos.

Kaikki halkovarastot olivat kattoon asti täynnä valmiiksi katkottua klapia.

En tiedä kuinka suurta osaa vuodenaika näytteli, mutta laavussa ja sen ympäristössä oli todella paljon hämähäkkejä. Lukit kiipeilivät niin laavun rakenteissa kuin vähitellen lämpiävän nuotion liepeilläkin, mutta ymmärsivät paria poikkeusta lukuun ottamatta pysyä pois leirirauhaa arvostavien retkeilijöiden hipiältä.

Hämä-hämähäkki

Teimme ruokaa lusikoidessa myös periaatepäätöksen majoituksen suhteen. Märkä ja epätasainen maasto sekä äkillisesti pimentynyt ilta eivät houkutelleet enää pystyttämään telttaa, joten levitimme makuualustat jo valmiiksi laavun pohjalle.

Illan edetessä jätimme vielä muutaman puun palamaan hyvin rajattuun nuotiopaikkaan ja hiippailimme nollaa lähestyvässä lämpötilassa makuupussien suojaan odottamaan huomista.

Nuotion sytyttämisessä yksi asia on tärkeydessään ylitse muiden: kärsivällinen valmistelu ?

A post shared by Ulkoilmamiehet (@ulkoilmamiehet) on

Uusi, kosteampi päivä 

Huomentaaaa! Uni maistui raikkaassa säässä ihan hävyttömän hyvin ja aamulla oli suorastaan nautinnollista herätä harmaasta taivaasta huolimatta.

Etukäteen hieman arastelimme vieressä kulkevaa hiekkatietä ja sen mahdollisesti mukanaan kuljettamia autoilijoita. Saimme kuitenkin nukkua täysin rauhassa ja ensimmäinen ulkopuolinen ihmiskontakti ilmestyi vasta aamupalaa syödessämme varsin mukavan ulkoilijapariskunnan merkeissä.

Rouhea aamiaispöytä.

Turisimme aikamme nuotion ääressä aamukahveja juoden, kunnes pakkasimme tavarat rinkkoihin ja lähdimme selättämään päivän etappia. Ilmassa oli eilisestä asti leijunut jatkuva sateen uhka, joka oli tähän mennessä konkretisoitunut vain satunnaisten, lähes huomaamattoman keveiden kuurojen muodossa.

Uuden päivän ensimmäiset pisarat tippuivat puolestaan päällemme sen verran raskaina, että heitimme jo valmiiksi kuorivaatteet niskaan. Onneksi.

Hiekkatien tallaamista sävytti jatkuva sateen ropina hupun pintaa vasten. Harmaassa säässä kilometrit sekoittuivat toisiinsa ja pian saavuimmekin Kiiskilammen laavulle, johon pysähdyimme pitämään lounastauon.

Lepotauko Kiiskilammella

Kohtasimme laavulla myös kolmehenkisen kalastajakoplan, joiden kanssa vaihdettiin kuulumiset ja ihmeteltiin yhteen ääneen, mikä voima ajaa ihmisen näinkin paskassa säässä luonnon keskelle.

Kolmikosta saimme seuran lisäksi myös muutakin hyötyä. Pikaisen tavarainventoinnin seurauksena laskimme juomaveden riittävän juuri ja juuri reissun loppuun, mutta ylimääräiset iltakahvit saisi ainakin unohtaa. Järviveden lähempi tarkastelu ei herättänyt sen suurempaa ruokahalua, mutta lyhyemmälle päiväretkelle lähteneen kalastajakaverukset tarjoutuivat auliisti antamaan osan puhtaista vesivarastoistaan meille. Siinäpä vasta tosielämän karigrandeja!

Lauantain viimeiset vaelluskilometrit mukailivat tiukasti tutuksi tullutta linjaa: hiekkatietä, sadetta ja nopeaa etenemistä. Seuraava merkittävä muisto matkalta onkin saapuminen lähes vedenpinnan tasolla olevalle Iso-Kypärän laavulle.

Taiteiden yö

Tähän saakka päivä oli hyvin sateinen. Nyt se muuttui erittäin sateiseksi.

On se vaan ilmoja pidelly.

Ainoa ilonaiheemme oli penkkien vieressä loimuava nuotio, johon taivaalta tippuvat vesipisarat haihtuivat sihahtaen. Tuijotimme vain liekkeihin samalla kun varovaisesti maistelimme mukaan lipsahtaneita väkijuomia.

Vähitellen aloimme saavuttaa sopivan luovan mielentilan ja nousimme taisteluun kylmän kosteaa iltaa vastaan. Meillä molemmilla oli kamerat mukana ja reissun teemaksi oli vielä etukäteen sovittu valokuvaus. Läpimärän ilmaston ei tarvitse estää valokuvausta.

Siellähän lentää tulipallo! Kuva: Toni Syrjä

Nuotio, taskulamppu ja tukeva kolmijalka osoittautuivat hilpeäksi yhdistelmäksi.

Kuvausaiheet pomppivat yleisistä fiilistelykuvista vähän kokeellisempiin valomaalauksiin, joissa teimme kaiken mahdollisen kirjoituksesta valomiekkoihin.

Maalari maalaa valoa

Huonollakin säällä ilta voi siis kulua varsin rattoisasti. Kamerat lauloivat kuin viimeistä päivää ja kuvasaalis paljastui myöhemmin vähintäänkin omaperäiseksi. Harrastetuokio toimitti sitä paitsi hienosti tehtävänsä myös ajankuluna.

Iltapäivä taittui silmänräpäyksessä yöksi ja haukottelevat retkeilijät vetäytyivät jo toistamiseen saman reissun aikana laavun suojiin kuorsaamaan.

Märkää, mutta silti mukavaa. Kuva: Toni Syrjä

Loppusanat

Sunnuntaiaamu ei tarjonnutkaan enää muuta kuin pikaisen aamupalatuokion ennen paluumatkaa autolle. Nyt taivaskin osoitti ajoittaisia selkeytymisen merkkejä, eikä eilisen sateista ollut jäljellä muuta kuin märkään maahan piirtynyt muisto.

Kytäjä-Usmi oli alueena hieman erilainen Lapin tunturimaisemiin verrattuna, mutta se lienee sanomattakin selvää. Ulkoilusta voi silti nauttia myös etelän maastoissa, varsinkin kun sen kunnosta on pidetty näin esimerkillisesti huolta.

Saaliiksi tästä pikkureissusta jäi uusi ja mukava retkikohdetuttavuus, lähes 400 valokuvaa sekä tietysti rento ja puhdistunut mieli.

Vastaa