Tervehdys kaikille Ulkoilmamiesten lukijoille! Meikäläinen on uusin Ulkoilmamiesten hankinta ja tulen kirjoittamaan sekä päivittelemään blogiani aktiivisesti tässä kanavassa. Olen erittäin kiitollinen, että olen päässyt tähän kovaan seurueeseen mukaan!

Mutta kuka siis tarkalleen olen? Olen, Tino Turkia, 27-vuotias lahtelaistunut henkilö, jonka sydän sykkii valmentamisen ja urheilun lisäksi ulkona liikkumiselle sekä vaelluksille ympäri pohjoisia erämaita. Näistä saan voimavaroja itselleni ja kirjoitan siksi kyseisistä aiheista blogiini.

Lempikohteeni ovat siellä missä puhelinverkko katkeaa. Suosin myös kohteita, joissa ei ole valmiita polkuja. Yövyn mieluiten teltassa tai laavussa. Parasta ulkona nukkumisessa on raikas ilma, joten tilaisuuden tullen nukun myös ilman majoitetta. Tunnelmalliset autiotuvat ja kammit sopivat myös makuuni. Perusluonteeltani olen hieman erakko, joten siksi välttelen muita kulkijoita. Vain minä ja lapinkoirani Ráhkis. Ja tietysti myös avopuolisoni.

Suosikkimaisemaani ovat ankarat ja karut avotunturit. Kaikissa vuodenajoissa on puolensa ja ylhäällä pohjoisessa huomaa myös niiden erot. Suosikkini on kuitenkin ehdottomasti talvi. Talvinen puuton ankara tunturimaisema huokuu puhtautta, vapautta sekä avaruutta. Näitä asioita jahtaan aina reissuillani.

Arvostan myös toimivia varusteita. Testaan jatkuvasta uusia varusteita sekä vaatteita. Olen aikamoinen varusteniilo, joten etenkin näistä on tulossa tulevaisuudessa paljon tarinaa ulos!

Työskentelen jääkiekon parissa ja opiskelen tällä hetkellä tulevaksi rajavartijaksi. Arki on usein yhtä kilpajuoksua kelloa vastaan. Erämaassa kaikki on päinvastoin. Siellä ei tarvitse suorittaa. Siellä ei myöskään tarvitse tuijottaa kelloa. Saa ja joutuu elämään luonnonehdoilla. Tehdä ja kokea asioita joita itse haluaa sekä arvostaa.

Jos olet joskus miettinyt, miksi luonnossa liikkuminen tuntuu jo muutaman minuutin taivaltamisen jälkeen virkistävältä sekä vapauttavalta, niin vastaus siihen on lopulta hyvin yksinkertainen. Ihminen on luotu liikkumaan sekä olemaan ja elämään ulkona. Se on vain meille kaikille luonnollista ja lukee meidän DNA:ssa.

Se esittelystä. Tässä postauksen ensimmäisessä osassa liikutaan Suomessa sekä Norjassa. Paljastan miksi valitsin kohteeksi juuri Käsivarren ja Haltin sekä mitä se erityisesti merkitsee minulle. Kerron myös millaista on huiputtaa Halti Norjan puolelta ja minkälainen reissu kokonaisuudessaan oli. Postauksen toisessa osassa tulen kertomaan miten tuo koko reissu vaikutti meidän elämäämme sekä arkeemme. Avaan siinä myös tarkemmin mitä seikkoja tulee huomioida, kun yrittää houkutella omaa puolisoaan mukaan hänen ensimmäisille vaellusreissuille.

Miksi Käsivarsi?

Koordinaateissa 69°19′25″N, 021°16′42″E sijaitsee Suomen korkein kohta, Halti (1 323,6 m). Tein ensimmäisen soolovaellukseni juuri Käsivarteen sekä Haltille. Ehkä siinä lienee yksi syy miksi Käsivarsi on minulle se tärkein ja mahtavin paikka. Vaikkakin olen tuon ensimmäisen reissuni jälkeen kulkenut soolona muun muassa Muotkalla, Kaldoaivissa, Pöyrisjärvellä ja Riisitunturissa, niin joka kerta Käsivarsi vain osaa säväyttää. Johtuuko se alkuajan muistoistani vai Käsivarren jylhistä maisemista mitä ei muualta Suomesta tahdo löytää? Syy lienee molemmissa.

Käsivarressa olen ehtinyt vierailemaan useasti. Kesällä sekä talvella. Kesäisin korostuu upeat vuoristonomaiset maisemat, josta vaikuttavimpia ovat Norjan puolella sijaitsevat lumiset ja karut huiput. Talvella maiseman puhtaus sekä avaruus ovat jotain sellaista mikä ei varmasti verkkokalvoiltani haihdu koskaan.

Suomen kohteista Käsivarsi on varmasti yksi monipuolisimmista kohteista, jolla on myös kiinnostava historia. Tosin Käsivarren erämaa osaa olla myös petollisen arvaamaton. Sääolot kyseisessä kairassa ovat poikkeukselliset, koska Jäämeri sijaitsee vain muutaman peninkulman päässä. Yhden mitättömän minuutin aikana ehtii helposti kokemaan auringonpaisteen, poutasään, rankkasateen vetenä sekä räntänä höystettynä hyytävällä pohjoistuulella.

Alun perin meidän oli tarkoitus lähteä Lemmenjoelle vaeltamaan. Kesä tuli kuitenkin tänä vuonna kohisten, joten ajatus lumettomasta Käsivarresta kesäkuussa houkutteli sen verran, että päätettiin vaihtaa kohdetta. Lumettomuus kesäkuussa on hyvinkin poikkeuksellista. Muutama vuosi takaperin kahlasin Haltin rinteillä kesäkuussa epätoivoisesti upottavassa lumessa. Lunta oli lantioon asti ja jokainen askel upposin syvälle pehmeässä lumessa. Myös joka kesä juhannuksena Kilpisjärvellä järjestetään perinteiset hiihtokisat ja itse Kilpisjärvi on myös tukevassa jäässä vielä kesäkuussa, mutta nyt ei ollut lunta eikä jäätä.

Vanhan sanonnan mukaan: mitä rankempi reissu, niin sitä paremmat muistot. Se osui kyllä meidän kohdalle.

Reissu siis vaihtui Käsivarteen ja tavoitteenamme oli huiputtaa Suomen huippu, Halti. Tästä sainkin ideani, jota olin pitkään mielessäni pyöritellyt. Kosinta. Voisiko parempaa paikkaa olla kuin maantieteellisesti Suomen korkein kohta sekä se paikka ja alue, joka on meikälle niin tärkeä? Ranskan Eiffeltorni ja Tonavan rannat saivat unohtua. Nyt noustaan Haltille ja hoidetaan homma siellä. Se, jos joku jäisi mieleen loppuelämäksi. Ja niin muuten varmasti jäikin! Itse huiputus ei ollut tälläkään kertaa kovin yksinkertainen homma. Raskas maasto, painavat rinkat, hernerokkasumu, eksymiset, uupumusja kylmyys takasivat ikimuistoisen seikkailun. Vanhan sanonnan mukaan: mitä rankempi reissu, niin sitä paremmat muistot. Se osui kyllä meidän kohdalle. Seuraavaksi tarkemmin tarinaa itse matkasta.

Paljastetaan tässä kohtaa, että kosintani onnistui (vaikka aloinkin epäilemään sitä matkalla, koska kaikki eivät menneet ihan suunnitellusti…). Sitten kaikille jätkille hieman painetta, jos olette miettineet kosintahommia. Annan yhden vinkin. Miettikää paikka ja aika huolella! Älkää välttämättä valitko sitä helpointa reittiä.

Matkaan

Viimeisen illan pakkaamiset. Reissun aattona keho ja mieli menee aina yhtä levottomaksi. Sitä pakkailee ja katselee kelloaan. ”Pääsisipä jo” on ainoa asia mitä mielessäni hoen. Tarkoitus oli pakata kaikki muonat ja vähäiset varusteet viikon mittaiselle reissulle hyvissä ajoin. Tavoitteena oli lähteä ajamaan Lahesta kohti Norjaa puolenyön aikaan. Yöunia ei siis siunaantuisi, vaan tarkoituksena oli ehtiä alkuillasta nukkua parisen tuntia. No itsehän tiesin aikoja sitten etten pystyisi nukkumaan hetkeäkään, koska odotus oli taas niin
tapissaan. Kello oli soimassa 00.00, mutta hermoni petti kello 23.30 ja samassa pieni perheemme hyppäsi autoon ja matka starttasi siitä.

Google Mapsiin asetin määränpääksi Guolasjärven rannassa sijaitsevan Trail Parking Halti. Ennen reissua luin paljon blogitekstejä tuosta määränpäästä. Hieman jännitti, että millainen kinttupolku kiemurtelee Norjan puolelta Haltin taakse. Itse parkkipaikalta ei ole kuin noin 7km Haltin huipulle, joten tie vie kohtuullisen syvälle erämaahan. Varauduin siihen, ettemme tule pääsemään aivan parkkipaikalle asti.

Jalkapatikkaa ennen virallista parkkipaikkaa ei kuitenkaan tarvittu. Perille päästiin ilman vahinkoja. 20km ennen määränpäätämme Mapsi ilmoitti ajoajaksi melkein 1.5tuntia, mikä osoittautui aivan oikeaksi. Tie on aika hurjaa kapeaa hiekkatietä, jossa paljon kissankokoista irtokiveä. Välillä joutui ajelemaan kävelyvauhtia ja sitä odotti vain, milloin jokin kivi läpäisee öljypohjan tai milloin eteen ilmestyy läpipääsemätön lumikenttä. Luojan kiitos omistan neliveto Audin, joka vei meidät perille aika kivuttomasti. Suosittelen tuolle tielle vähintään nelivetoautoa ja mielellään ehtaa maasturia. Maavaralle on käyttöä! Tietä ei myöskään kukaan auraa, joten lumisena vuodenaikana turha haaveilla perille pääsystä. Nyt meitä onnisti ainakin yhdessä asiassa tällä reissulla!

Parkkipaikalta aukeaa näkyviin suuret tunturit maisemat. Sääennuste lupaili rajua sadetta, mutta sitä ei koskaan tullut. Sumua tosin oli senkin edestä. Takanamme oli noin 16 tuntia yhtäjaksoista ajoa, mutta olo oli odottava sekä virkeä. Ei muuta kuin täydet rinkat selkään ja kohti Haltia! Ilmoitin rakkaalleni, että vajaan kolmen tunnin päästä olemme Suomen huipulla. Mieltä myllersi, koska samaisen ajan päästä minun täytyisi kaivaa rinkastani kihlasormukset ja suorittaa kosinta…

Loputonta rakkaa ja hernerokkaa

Kolme tuntia myöhemmin ei muuten oltu Haltin huipulla. Itse asiassa minulla ei ollut mitään hajua missä tarkalleen olimme ja mihin suuntaan olimme menossa. Näkyvyys oli nolla ja ilma oli kylmä. Norjan puolelta Haltin huipulle ei mene merkittyä reittiä. Käytännössä reitti on alusta loppuun nousua loputtomassa rakassa. Maisema on epätodellisen karu. Harmaata terävää kiveä sumuisessa ilmassa. Jokaisen nousun jälkeen sama näkymä jatkuu. Enää ei olisi puuttunut kuin tulikuuma laava virtaamassa vieressä ja harmaa pieni olento köhimässä ja seuraamassa kulkua, niin sitä olisikin ollut osa yhtä kuuluisaa fantasiaseikkailua…

Päätin pitää vuoden ikäisen koiramme kytkettynä. Tuossa sumussa, jos hän olisi eksynyt vapaana omille teilleen, niin löytämisen todennäköisyys olisi ollut aika pieni. Flexin kanssa sai siis pyöriä useaan otteeseen täysiä kolmekuuskytkäännöksiä, niin näin jälkeen päin ei ole ihme, että suuntavaisto petti. Tarkoitus oli kulkea kohti etelää, mutta ajauduimme kulkemaan laajaa kehää. Kello alkoi olemaan jo aika paljon ja ajomatkan rasitus alkoi painamaan. Huiputus unohdettiin, koska siinä sumussa ei oltaisi koskaan löydetty vahingossakaan huippua. Ei auttanut kuin ottaa suunnaksi Haltin autiotupa ja seurata kompassia tiiviisti. Kymmenen metrin välein otin uuden kiintopisteen. Etenimme ehkä kilometrin tunnissa.

Onneksi Haltin autiotupa ja Haltijärvi olivat meikälle tuttuja aiemmilta seikkailuiltani. Tunsin maaston niiltä main kohtalaisesti. Tiesin mitä kohti pyrkiä sekä hahmotin hieman taas etäisyyksiä. Lopulta löysimme tuvalle noin yhdeltä yöllä. Lähdimme parkkipaikalta kuuden jälkeen illalla, joten olimme kaikki aika loppu. Pussipasta, suklaa ja viski maistuivat enemmän kuin hyvältä kamiinan lämmittäessä kylmiä jäseniä sekä märkiä vaatteita.

Ensimmäinen päivä ei siis alkanut aivan suunnitellusti. Sumu yllätti pahemman kerran ja GPS-laitetta tuli myös ikävä. Meille ei ollut kuin kompassi ja kartta. Suosittelen ottamaan kepsin ehdottomasti tuolla reitille mukaan! Huiputus siirtyi seuraavaan päivään ja samoin myös kosinta. Kääriytyessäni untuvapussiini toivoin vain, että keli olisi kohtalainen, jotta huiputus oli mahdollista. Onni oli se, että saataisiin nukuttua pitkään ja huiputus tapahtuisi merkattua reittiä pitkin Suomen puolelta ilman raskaita rinkkoja.

Kosinta huipulla

Pitkään nukuttu yö palautti kropan raskaasta ensimmäisestä päivästä. Autiotuvan ikkunasta näkyi kuitenkin harmaata ja sumuista. Vastaava maisema siis kuin eilenkin. Tuuli vinkui piipusta sisälle ja sade ropisi tasaisesti kotoisan autiotuvan katolle. Aamupalan jälkeen valikoitiin välttämättömät eväät ja varusteet huiputukseen ja siitä vähin äänin matkaan kohti Suomen huippua.

Reitti Suomen puolelta polkua pitkin huipulle asti on pääasiassa hyvin helppokulkuista. Eksymisen vaaraa ei juuri ole ja ”polku” on jopa miellyttävää kulkea. Mielessäni kuitenkin jyskytti tuleva kosintaseremonia. Mitä, miten, milloin, missä ja mitä saan vastaukseksi? Nämä kaikki selvisivät minulle pian.

Näkyvyys oli jälleen todella huono ja hyytävä pohjoistuuli räntäsateella höystettynä tekivät ilmastosta hyvinkin kylmän ja raa’an. Haltin huipulla on suuri keltainen kivikasa sekä postilaatikko, joka sisältää huiputtajien nimistä koostuvan vihkosen. Paikasta ei voi erehtyä, vaikka paikalle eksyisi nollanäkyvyydessä. Halti ei ole kummoinen näköalatunturi. Loputonta rakkaa näkyy lähes silmänkantamattomiin. Paikka sinänsä ei ole kovin juhlava tai tunnelmallinen, mutta fiilis sitä vastoin kuitenkin on. Suomen korkein kohta.

Huipulle päästyämme istahdimme keltaisen kivikasan taakse tuulen suojaan. Söimme sokeripitoiset patukat nopeasti ja kaivoin pienen viskipullon myös esille. Haltille sai osansa, minä ryypyn onnistuneen huiputuksen johdosta ja toisen ryypyn rohkaisua varten. Oli aika esittää kysymys, jonka takia olimme ajaneet 16 tuntia autolla, eksytty tunturiin ja vaellettu parisen päivää.

Tilanne oli sen verran kylmä ja väsynyt, että yllätysetu oli täysin puolellani. Tiesin, ettei tätä seuraava toimenpidettä osaisi arvata kukaan. Istuimme edelleen täristen kylmästä (minä jännityksestä) kivikasan takana ja kaivoin taskustani sormusrasian. Avasin sylissäni kannen hiljaa ja ojensin sen tulevalle kihlatulleni ja esitin kysymyksen. Paremman puoliskoni silmät laajenivat ääriasentoon ja seurasi pitkä hiljaisuus. Sain
vastaukseksi: ”tottakai!”.

Vesistönylityksiä

Olo oli levollinen ja onnellinen. Matkaa tehtiin nyt uudet sormukset sormissa. Väsymys, nälkä ja kylmyys olivat unohtuneet. Juhlistimme huiputusta ja kihlaustamme Haltin autiotuvalla vielä yhden yön, jonka jälkeen suunnistimme kohti itää.

Haltin tuvalta etenimme kovassa sateessa ja tuulessa Pihtsusjärvelle, jossa pidimme lounastauon. Vaellusjalkaa vipatti sen verran, ettei kovin pitkää taukoa huvittanut pitää, vaan matkamme jatkui kohti seuraavaa määränpäätä, Kopmajokea. Pihtsukselta lähtiessämme vastaamme tuli norjalainen vaeltaja. Hän kertoi lähteneensä Nordkappista ja päättävänsä kuukausien vaelluksensa Kilpparille. Samalla meidän vaellus sai uudet mittasuhteet ja tämä kaikki vaeltaminen alkoi tuntumaan alkulämmittelyltä. Hän kehotti varautumaan moniin vesistönylityksiin reitillämme.

Näkyvyys alkoi olemaan hyvä ja päästiin ihailemaan pitkästä aikaa Käsivarren maisemia. Hyvän näkyvyyden johdosta kartta ja kompassi alkoivat myös totella kulkijaa. Hyvän kartanluvun ansiosta pystyimme välttymään monilta jokien ylityksiltä. Kierreltiin, kaarreltiin ja löydettiin kapeikkoja. Matka taittui jouhevasti ja koko pieni perhe oli toistaiseksi kuivina. Koiramme ei hirvesti valinnut ylityspaikkoja, vaan ui yli heti tilaisuuden tultua.

Noin 7km ennen päivän määränpäätä törmättiin kuitenkin jokeen, jota ei pystytty kiertämään. Oli aika tehdä ylitys. Tätä hetkeä yritin kokoajan vältellä, koska tiesin etukäteen millainen huuto siitä seuraisi… Tarjouduin jopa kantamaan varusteemme ja tuoreen kihlattuni yli vuolaan virran, mutta tämä ei käynyt. Oli siis aika riisuuntua. Jokainen ylityksiä tehnyt henkilö tietää kuinka kylmää vettä tunturipuroissa virtaa.
Tiedossa on varmasti myös se, kuinka vastenmieliseltä tuntuu riisua vaatteet kovassa tuulessa sekä räntäsateessa. Erämaan hiljaisuuden päätti voimakas huuto. Yli kuitenkin päästiin!

Pitkä marssi lopulta palkittiin, kun saavuimme Kopmajoen tuvalle. Tupa on ehkä tunnelmallisin missä olen koskaan yötäni viettänyt. Ensinnäkin tupa on vähällä käytöllä. Se on jonkin verran sivussa ruuhkaiselta Haltin Kalottireitiltä. Suurella todennäköisyydellä tuolla saa aina pitää kortteeria yksin tai omassa seurassa.

Itse tupa on pieni ja söpö, josta löytyy kaikki pakollinen. Kamiina, kaasuliesi, makuulaverit sekä pöytä. Kyseisen pöydän päässä on ikkuna, josta aukeaa upea tunturimaisema. Maisemassa liikkuu poroja suuressa tokassa, näkyy lumipeitteisiä huippuja ja näkyvyys hyvällä säällä on lähes loputon. Tuvan vieressä virtaa myös Kopmajoki, joka laskee Somasjärvestä. Tuosta raikkaasta pikku joesta saa maailman parasta juoma- sekä talousvettä. Kyseisiin koordinaatteihin tullaan varmasti suunnistamaan myös uudestaan tulevaisuudessa!

Kopmajoen tunnelmallisen yön jälkeen jatkoimme kulkuamme Somasjärven rantoja pitkin kohti Norjaa. Rajan ylityksen jälkeen Suomesta tutut oranssit kepit häviävät ja viralliset reitit on merkattu punaisella maalilla tai kivikasoilla. Mikäli reittiä meinaa orjallisesti seurata, niin on oltava tarkkana sekä käyttämään myös karttaa ja kompassia apunaan. Me emme reittiä hirveästi käyttäneet, sillä maasto oli aikavhelppokulkuista tuossa kohtaa ja välttelimme jälleen suurempien vesistöjen ylityksiä. Sade oli tässä kohtaa lakannut, mutta kova myrskytuuli riepotteli meitä ankarasti. Kuivuipa ainakin koiramme turkki nopeasti…

Irtokarkkeja ja telttailua

Norjan puolella seikkailimme pari vuorokautta ennen kuin palasimme takaisin autolle. Aurinko alkoi näyttäytymään ja laajoilla tasangoilla kulku oli helppoa. Haltin loputon rakka ja upottavat lumikentät olivat enää kaunis muisto vain! Kaikista meistä huomasi väsymyksen. Päivät olivat olleet pitkiä, joten jaloissa alkoi painamaan. Tästä syystä jokainen tauko tuntui suorastaan luksukselta. Etenimme yleensä 50min, jonka jälkeen pysähdyimme kymmenen minuutin breikille. Tasaiset tauot rytmittävät vaellusta mukavasti, joka on henkisesti erittäin tärkeää! Tauoilla tulee väkisinkin tankattua, joten ne ovat myös fyysisen suorituskyvyn kannalta tärkeässä roolissa.

Meillä oli ainoastaan aamupala ja päivällinen/illallinen aterioita, joita täytyi valmistaa. Välipalat ja lounas olivat mallia hetivalmiita. Suosin nopeaa lounasta, jota ei tarvitse valmistaa. Syinä ajan ja energian säästö. Oma suosikki lounaani reissuilla on 200g lakua tai irtokarkkeja, purkki (=pussi) tonnikalaa, pähkinöitä ja urheilujuomaa. Tämä setti on nopea ”valmistaa” ja syödä. Maistuu hyvältä ja siitä saa nopeasti hiilareita, eli energiaa. Kiitos sokerin!

Näitä taukojamme ja lounashetkiä saatiin viettää upeissa maisemissa ja jopa hyvässä säässä Norjan puolella. Koiramme, Ráhkiksen, kulku alkoi olemaan aika kankeaa, joten hän nautti myös tauoista. Hieman kuivaruokaa ja sen päälle nukkumista, kunnes matka taas jatkuisi.

Upeita telttapaikkoja löytyi vaikka kuinka. Yleensä Hillebergin oviaukosta sai ihailla lumisia tuntureita, vesiputouksia ja sinistä taivasta. Kaikkia siis samaan aikaan! Tuuli oli vain todella kova edelleen. Avotunturissa tuulet ovat yleensä ankaria ja sää voi muuttua sekunneissa. Tästä syystä teltan kannattaa olla riittävän laadukas. Itse suosin Hillebergin Nalloa. Kyseinen teltta kestää kovemmankin myräkän ja riittävän tilava absidi tuo tilaa mm kokkailulle sisätiloissa huonolla säällä kaikkina vuodenaikoina. Perheemme viihtyi erittäin hyvin kyseisessä teltassa. Vahva suositus!

Loppumatka meni ilman sen suurempia kommelluksia. Suunnistus onnistui hyvin helpossa maastossa ja kilometrit menivät vauhdilla. Yksinäinen automme odotti meitä tilavalla parkkipaikalla. Siitä matkamme jatkui vielä Kilpisjärvelle, jossa vietimme yön vuokramökissä.

Reissu vaikutti meihin monella tapaa. Sormusten vaihdon lisäksi reissu antoi meille paljon enemmän kuin osasin kuvitellakaan. Tästä kerron lisää seuraavassa postauksessa!

Varusteista

Lopuksi hieman tarinaa varusteista. Varustefriikkinä ja välineurheilijana kerron näistä erittäin mieluusti. Lisää tietoja minulta voi kysellä vaikkapa somen välityksellä, jos jokin asia askarruttaa!

Rinkkani sisältö on yleensä aika karsittu. Vältän kaikkea ylimääräistä ja painavaa. Vaihtovaatteita en juuri koskaan kuljeta mukanani. Varasukat ja mahdollisesti vaihto merinokerrasto löytyy matkasta. Lämpimiä tauko-/yöpymisvaatteita löytyy untuvatakin ja paksumman fleecen muodossa. Ruoka ja eväät vievät suurimman osan rinkastani, joten loppumatkan saa kulkea yleensä hyvinkin kevyellä kantamuksella.

Kuoritakki on varmasti suosikki vaatekappaleeni. Laadukas kuorivaate hengittää, pitää tuulta ja sadetta. Siinä on myös omiin tarpeisiin sopiva huppu sekä taskut oikeissa paikoissa. Otin tälle reissulle testiin Fjellrävenin Keb takin. Takki on todella cool ja Fjellun oma G1000 kangas on laadukasta ja kestävää materiaalia. Avoimessa tunturissa kovassa vesisateessa takki osoittautui kuitenkin kelvottomaksi. Kalvoton takki ei pidä vettä määräänsä enempää ja kastuttuaan puuvillaseos muuttuu raskaaksi ja kylmäksi, joka kaiken lisäksi kuivuu hitaasti. Onneksi olin pakannut luotettavan Häglöfsin Roc Spirit rotsini matkaan. Takki on jo kolme vuotta vanha, mutta toimii edelleen moitteettomasti!

Untuvamakuupussi on uusimpia hankintojani. Todella pieneen pakkautuva untuvapussi on mukava kantaa ja se takaa mukavat yöunet aina nollakeleihin asti. Sulanmaan aikana käytän tuota yksikseen, mutta talvella se toimii alempana pussina, jonka päälle vedän raskaamman kuitupussin. Untuvan miinuksia ovat sen kosteuden sietokyky ja korkea hinta. Toisaalta, jos nukut paljon öitä vuodessa ulkona, niin kannattaa sijoittaa laadukkaaseen untsikkapussiin. Lämpimästä voin suosittella Fjellun Move With Bag -makuupussia!

Kevytuntuvatakki on aikalailla vakiovarusteeni ympärivuoden. Toimii loistavana taukorotsina, jonka voi vetää nopeasti päälle tauon tai vaikkapa teltan pystytyksen ajaksi. Itse suosin reilua kokoa, jotta sen voi tarvittaessa pukea nopeasti kaikkien muiden takkien ja paitojen päälle. Kylminä öinä tuo myös lämpöä teltassa hengailulle ja jos oikein palelee, niin se tuo myös lämpöarvoa nukkumiseen. Toimii myös loistavana tyynynä! Kevytuntsikka on luonnollisesti kevyt ja pakkautuu pieneen tilaan, joten se kulkee aina helposti mukanasi. Tänä päivänä untikoita löytyy monenlaista monenlaisilta valmistajilta. Etsi malli, jossa on laadukasta untuvaa, eli fillpower arvo on korkea. Tutki myös takin untuvan painoa! Mitä enemmän itse untuvaa, niin sitä lämpimämpi. Suosi hupullista mallia!

Kaipaamaan jäin varusteiden osalta ehkä eniten rinkan sadesuojaa. Harvoin kannan sitä mukanani, mutta näissä rankkasateissa se olisi suojannut rinkan sisällön. Vaikka Kajka -rinkkani on lujaa tekoa, niin ei sekään ole täysin vedenpitävä. Ensi kerralle lähtee varmasti sadesuoja matkaan. GPS oli toinen jota tuli hieman ikävä hernerokkasumussa. Aina luottanut vain vanhanliiton karttaan ja kompassiin, mutta ensi laite menee nyt hankintalistalle – just in case!

Ja vielä…
Reissulla kannattaa pitää silmät auki, koska et voi olla koskaan varma mitä erämaassa näet tai koet. Haltille noustessamme vastaamme tuli Pipo Silmillä -blogin kirjoittaja Milja. Hänen blogiaan olen lukenut säännöllisesti ja voin suositella sitä myös kaikille muille seikkailuista kiinnostuneille outdoortyypeille. Hauska sattuma!


Br, Mestari Turkia

2 KOMMENTIT

  1. Onnittelut!
    Oli hyvä kertomus, ”sieluni silmin” pystyi näkemään tuota reissua. Itse kävin 25.7.2018 Haltilla ja teki jälleen lähtemättömän vaikutuksen. Se matka ja maisemat.

  2. Onnittelut!! Huikea tarina! — Mä olin nyt eka kertaa kesäaikaan Käsivarressa ja olin kyllä tosi yllättynyt siitä, miten hyvin se Kalottireitti on merkattu! Ei tarvinnut Haltillakaan Suomen puolella paljon pohtia missä on seuraava tikku. Ja sit taas, vaikka reitillä oli porukkaa paljon, niin sitten heti kun poikkesin sieltä edes Termisvaaran puolelle, missä ei mee merkkejä, niin ei näkynyt ketään missään kahteen päivään, sama mitä kirjoitit kanssa siitä Kopmajoesta. — ja vielä tosta GPS.stä niin mä laitan nykyään aina reitit GPS-kelloon. En käytä niitä juuri koskaan, mutta muutaman kerran whiteoutissa / pimeällä niistä on ollut kyl hyötyä. Eikä tarvii erillistä laitetta. Ja samaten päätin, että tää oli kyllä viimeinen kerta kun lähden yksin erämaahan ilman sellaista sos-satelliittipuhelinta – niitäkin saa nykyään niin halvalla, että se on aika halpa just in case -vakuutus…

Vastaa