Ulkoilmamiesten Outdoor-seinäkalenteri vuodelle 2019 on nyt myynnissä! Tilaa omasi 15€ hintaan käyttämällä kassalla koodia KUUKKELI. Klikkaa itsesi kauppaan tästä linkistä.

Lue ensin kertomus tähän johtaneesta matkasta: Hetta-Pallas, osa 4: Puolimatkan levähdys


Vietimme vaelluksen kolmannen yön autiotuvan suojissa edellispäiväisen saunomisen ja lettukestien jälkeen. Yksi kunnon hölläilypäivä piristää kummasti, vaikka kyseessä ei olisikaan tätä pidempi reissu. Nyt oli kuitenkin aika palata taas reitille kohti Pallasta.

Pahakurun tupa suojasi meitä hienosti kaikilta muilta vaaroilta paitsi hyttysiltä. Telttaillessa pienet vikisijät eivät päässeet absidia pidemmälle, mutta mökkiä on mahdotonta eristää ulkomaailmasta yhtä tehokkaasti. Saimme kuitenkin nukuttua aivan riittävästi ja aamulla oli taas vuorossa seuraavan etapin aloitus.

Söimme vielä aamiaiset tilavan tupapöydän ääressä ja tiskasimme kiitollisina viimeiset astiat odottamaan seuraavia samoilijoita. Yksi tupayö oli kyllä ihan mukavaa vaihtelua.

Kiitos pahakuru, olit oiva levähdyspaikka!

Tutkailimme myös hieman karttaa ennen lähtöä. Matka suuntaisi heti ensimmäisenä Hannukurun ohitse, jossa edellispäivältä tutut saunamaisemat jäisivät tällä kertaa pysyvästi taaksemme. Siitä eteenpäin alkaisikin vaelluksen mäkisin osuus. Kartan tihenevät korkeuskäyrät ja nimissä jatkuvasti vilahtelevat kerot uumoilivat melkoisen hidasta etenemisvauhtia.

Kaavailimme lounastauon alustavasti Suaskurun tuvalle, jolloin leiripaikka osuisi todennäköisesti Nammalkurun kohdalle. Tätä vauhtia viimeiselle päivälle jäisi vajaan kymmenen kilometrin matka, joka tosin sisälsi itse loppuvastuksen eli Pallaksen huipun, Taivaskeron, valloituksen.

Matka jatkuu lettujen voimalla

Kevyt edellispäivä ja illalla vietetty rentoutumishetki tunturi-span huippuosastolla olivat kieltämättä tehneet hyvää. Askel tuntui melko kevyeltä, vaikka reissupäiviäkin oli jo muutama takana. Pilvinen taivas loi lisäksi oivalliset olosuhteet ripeälle kulkemiselle.

Päivän maisemat vaihtuivat vikkelästi, vaikka näyttivätkin hyvin samanlaisilta.

Maasto oli tosiaan melko mäkistä alusta alkaen, mutta selvisimme vielä suhteellisen vähällä lounastaukoon asti. Juuri ennen Suaskuruun saapumista ensimmäiset sadepisarat alkoivat tippua taivaalta, mutta painelimme loppumatkan kotaan saakka samoilla varusteilla.

Tuhti keinutuoli on paras paikka tuijottaa hajamielisesti tulevaisuuteen ja esittää mietteliästä.

Sisällä meitä odottikin jo toinen retkeilijäporukka sekä hienoin koskaan näkemäni keinutuoli. Italialaiset design-jakkarat kalpenevat tämmöisen kokopuisen kolossin edessä.

Söimme rauhassa kookkaat lounaat valmistellessamme itseämme alkavaa huiputusurakkaa varten. Suaskuru jäi myös mieleen koko matkan onnistuneimmista pannukahveista! Retkellä kahvinkeittoon kuuluu oleellisena pieni jännitys tavaran laadusta. Vaikka mekin keittelimme sumpit vähintään kahdesti päivässä, ei yksikään annos ole ikinä samanlainen. Suaskurulla kaikki meni silti kerrankin aivan nappiin.

Lähdön koittaessa heitimme jo kuorivaatteet niskaan sateen jatkuessa edelleen. Kohta kiipeäisimme kuitenkin huomattavasti ylemmäs, jolloin säätila voi olla hyvin arvaamaton.

Ja niinhän se olikin.

Lumikeron huippua kohti tarpoessamme pilvet muuttuivat yhä synkemmiksi ja yhtäkkiä taivas repesi auki koko pohjoisen karuuden voimallaan. Jääkylmät pisarat sinkoilivat puuttoman tunturin huipulla lähes vaakasuoraan, kun piiskaava tuuli yritti repiä huppuja pois päistämme.

Suojauduimme huipulla varsin kookkaan kivikasan taakse, joka ei tietenkään estänyt kastumista, mutta piti meidät ainakin kohtuullisesti tuulensuojassa. Vaatteista ja sadesuojista huolimatta märkyys pääsi tunkeutumaan lähes kauttaaltaan iholle asti.

Tuulen hieman laantuessa päätimme jatkaa suosiolla matkaa kohti seuraavaa autiotupaa, jossa pääsisimme hetkeksi lämmittelemään. Kuivasta kävelystä oli enää turha haaveilla, joten lähdimme lätsyttelemään vauhdilla polkua eteenpäin.

Katse eteen ja ylös!

Tämä jälkeen reissu jatkuikin pitkän aikaa samoissa tunnelmissa. Nousu, lasku, enemmän sadetta, vähemmän sadetta sekä ajoittain pilvien ja sumun takaa pilkahtavia postikorttimaisemia.

Suurimman huippusuman jälkeen alemmas laskeva polku johdatti meidät sumun keskellä nököttävälle, pikkuruiselle autiotuvalle. Riuhtaisimme vettä valuvina ja kylmissämme mökin oven auki ja saimme aikaan kimeän huutomyrskyn.

Tupa ilmestyi eteemme kuin tyhjästä. Sankka sumupeite piti suojissaan varmasti muitakin yllätyksiä, joita emme vain sattuneet näkemään.

Aika on hieman sumentanut muistoja, mutta muutaman neliön kokoisessa tönössä oli ainakin viisihenkinen lapsikatras, jotka olivat tulleet isoäitinsä mukana vaeltamaan. Pahimman alkusäikähdyksen jälkeen saimme vielä istumapaikat laverin reunalta ja juttelimme hetken porukan kanssa vaelluksen riemuista. Nurkkaan rakennettu takka oli onneksi kuumana ja saimme ehkä hieman kuivateltua varusteitamme sen lämmössä.

Lapin hulluus

Saavutimme Nammalkurun jo hyvissä ajoin iltapäivällä ja painelimme lähes leirikeskusmaiseen mökkiin, josta löytyi jopa kuivauskaappi! Riisuimme ylimääräiset kuteet äkkiä pois ja istahdimme tupapöydän ääreen pohdiskelemaan tilannetta.

Kilometrejä oli takana jo jonkin verran, mutta sadesää ei houkutellut pitämään turhia taukoja. Nyt kuitenkin katon alle päästyämme ilma alkoi selkiytyä ja pilvien välistä näkyi ajoittain jo sinistä taivastakin.

Pakolliset merkinnät vieraskirjaan. Käsialastakin pystyy aistimaan päivän raskauden.

Jos kulkisimme vielä vähän pidemmälle, ei viimeiselle päivälle jäisi niin kovaa urakkaa. Edessä on patikan lisäksi vielä yli kymmentuntinen ajomatka hotelli Pallaksen pihasta aina Lahteen saakka.

Olimme saaneet hyvän vauhdin päälle, joten pari ylimääräistä kilometriä tuskin haittaisi meidän perjantai-iltaamme. Seuraava majapaikan mahdollisuus sijoittuu reitillä Rihmakurun kodalle, jonka jälkeen alkaa välittömästi kova nousu kohti kansallispuiston korkeinta kohtaa.

Avasimme Rihmakurun kodan oven kello kahdeksan aikoihin ja levittelimme kaikki mahdolliset tavarat lattialle, penkeillä ja erilaisiin ripustuksiin kuivumaan.

Ruoka maistui jo tässä vaiheessa paremmin kuin hyvin ja vedimmekin melkoisen energiatankkauksen oikein pitkän kaavan kautta. Nopeasti laskettuna yhdeltä istumalta upposi noin 1500 kcal pussipastan, pähkinöiden ja muun rinkan uumenista löytyneen tavaran voimin.

Sää muuttui täysin saavuttuamme Rihmakurulle.

Samalla kotaan saapui myös Pallaksen päädystä matkaan lähtenyt nuori pariskunta, jotka levittivät tuhtia pumppupatjaa lattialle sen näköisinä, että kohta on aika mennä nukkumaan. Vähitellen hiljaisuus laskeutui huoneeseen, mutta me emme osanneet rauhoittua.

Huomisesta päivästä puhuttaessa Toni lausahti kuin ohimennen:

”Pitäiskö lähteä vielä tänään jatkamaan?”

Kello oli jo yli yhdentoista ja meillä oli takana täysi vaelluspäivä märässä säässä ja mäkisessä maastossa. Kuitenkin ajatus alkoi vähitellen kiehtoa.

”Ainahan me voidaan leiriytyä matkalle, jos ei jakseta mennä loppuun asti.”

Niinpä pakkasimme rinkat hiljaa kasaan ja vaihdoimme päälle mahdollisimman kuivat vaatteet. Kodan ovi sulkeutui perässämme juuri ennen puoltayötä, kun lähdimme kipuamaan kohti korkeuksia. Ensimmäinen nousu keskiyön auringon himmenevässä valossa oli unohtumaton hetki. Vaikka jalkojen liike oli hidastunut huomattavasti aamun ensimmäisistä kilometreistä, ei kävely tuntunut pakotetulta.

Nousu. Lopun alku. Ja kaikkea muuta hienoa keskellä yötä.

Patikkapäätös oli kuitenkin täysin omamme ja voisimme periaatteessa jäädä nukkumaan mättäälle milloin tahansa. Nyt oli kyse puhtaasta seikkailunhalusta ja itsensä haastamisesta reissun päätteeksi. Aurinko hävisi vähitellen korkeimpien huippujen taakse ja kevyt hämärä laskeutui yllemme. Ilman viileneminen ei tosin ollut yhtään huono asia tässä maastossa. Mutkitteleva polku paljasti edessämme yhä uusia ja korkeammalle piirtyviä harjanteita.

Jossain kahden huipun välissä pysähdyimme hetkeksi istumaan tilannettamme. Kello oli ties mitä ja meillä oli jäljellä vielä tuntematon määrä nousevia metrejä.

Epäilyksen hetkellä pelastukseksi koitui aamupalaksi säästetyt ruisleivät, viimeiset meetwurstit ja mahdollisimman paksu viipale voita näiden väliin laitettuna. Väittäisin, että tuolla nimettömäksi jääneellä mättäällä söin yhden elämäni maukkaimmista leivistä.

Joku mätäs jossain tunturien välissä. Samalla oivallinen paikka pienelle välipalalle.

Näillä eväillä nostimme taas rinkat selkään ja jatkoimme kohti seuraavaa nousua. Monen samannäköisen polun, kivikon ja sumun takaa ilmestyvän uuden mäen jälkeen näimme edessämme valtavan kivikasan.

Sen huipulla oleva laatta vahvisti epäilyksemme, olimme saavuttaneet reissumme korkeimman kohdan! Niinpä kello 02:17 latasin 809 metrin korkeudesta Instagramiin kuvan tekstillä: Taivaskero huiputettu!

Hämmästyneet ilmeet kuvaavat hyvin aamuyön huiputuksen uskomattomuutta.

Suorastaan uskomatonta. Väsymys, nälkä ja takaraivoon hiipineet epäilykset unohtuivat saman tien. Huiputus oli monin verroin hienompaa tehdä keskellä yötä, kuin seuraavana aamuna kiireentuntua vastaan taistellen.

Raikkaiden tunturipurojen solina oli ainoa ääni yön hiljaisuudessa.

Pakko myöntää, että huipun jälkeen loppumatkan laskeutuminen alkoi maistua jo vähän puulta. Taivaskeron valloitus oli pyörinyt mielessä koko reissun ajan, mutta siirtymä alas oli lähinnä välttämätön paha. Samalla aloimme taas huomata väsymyksen merkkejäkin paljon selvemmin. Kivikkoisia mäkiä laskeutuessa jouduimme hidastamaan huomattavasti vauhtia, ettei kumpikaan taita epähuomiossa nilkkaansa.

Aamuyöllä vaeltaminen tuntui ajoittain jopa epätodelliselta. Onneksi matkalta jäi muutamia kuvia muistoksi.

Selvisimme kuitenkin ehjin nahoin alas ja astuimme Hotelli Pallaksen pihaan johtaville pitkospuille hieman ennen neljää aamulla. Jos hotelli olisi ollut auki, olisimme varmasti ottaneet huoneen, mutta nyt jouduimme vielä kertaalleen pystyttämään hyvin palvelleen Hillebergin lähes auton viereen.

Uni tuli samalla sekunnilla, kun painoimme päämme pieluksiin eli vaatteilla täytettyyn kompressiopussiin. Tämä reissu oli enää kotimatkaa paitsi valmis.

Viimeinen ilta, viimeiset pitkospuut ja viimeiset metrit.

Viimeiset päivät olivat sisältäneet mahtavan seikkailun, jota tekee vieläkin mieli muistella lämmöllä. Varsinkin viimeisen yön väsyneitä kilometrejä jaksaa fiilistellä yhä uudestaan ja uudestaan.

Näihin tunnelmiin palatessa ainakin yksi asia on täysin varma. Lappiin on pakko päästä uudestaan mahdollisimman pian.

Reissukertomus sai vielä pienen jatko-osan, jossa kerrotaan muun muassa paluumatkan loistavasta ruokatauosta: Hetta-Pallas, BONUS!


Vastaa