Ulkoilmamiesten Outdoor-seinäkalenteri vuodelle 2019 on nyt myynnissä! Tilaa omasi 15€ hintaan käyttämällä kassalla koodia KUUKKELI. Klikkaa itsesi kauppaan tästä linkistä.

Lukaise pohjustukseksi edellinen osa, jossa varsinainen vaellus pääsee alkamaan pitkän juna- ja automatkan jälkeen: Hetta-Pallas, osa 2: Seikkailu on alkanut!


Sadepisarat rapisevat kevyesti telttakankaan pintaan, kun havahdun yöllä kääntämään kylkeä. Muuten on aivan hiljaista, rauhallista ja täydellisen rentouttavaa.

Ulkoa kajastavasta valon määrästä on aivan mahdotonta päätellä tarkemmin kellonaikaa, joten päätän jatkaa vielä unia autuaan tietämättömänä mistään teltan ulkopuolisesta elämästä. Yksi vaelluksen hienouksista on juuri riippumattomuus mistään normaaleista rutiineista ja säännöksistä. Nyt voimme elää täysin omassa maailmassamme ja tehdä kaikki asiat luontaisen rytmin mukaan.

Ajatukset alkoivat heti ensimmäisen Lapissa vietetyn yön jälkeen olla suhteellisen yleviä. Pitkään jatkuneen reissun odotuksen konkretisoituminen raikkaassa ulkoilmassa purkautui päiväkirjaan milloin minkäkinlaisina mietintöinä. Nyt oli kuitenkin aika herätä uuteen päivään ja ruveta suunnittelemaan seuraavia toimia matkan jatkamiseksi.

Olimme lopulta yhdeksän maissa jalkeilla ja teimme yhdessä tuumin päätöksen lähteä pikaisen evästauon jälkeen jatkamaan matkaa seuraavalle autiotuvalle, jossa söisimme rauhassa toisen, hieman tuhdimman aamiaisen. Sormusten Herrassa hobititkin söivät kaksi aamupalaa, joten eiköhän meilläkin ole siihen oikeus.

Yksittäiset puut jaksoivat taistella luonnonvoimia vastaan mitä kummallisimmissakin paikoissa.

Päivän teema: mäet

Päivä alkoi välittömästi uudella nousulla, joka oli hyvin nukutun yön jälkeen verrattain kevyt. Huipulta alkoi taas tasainen tunturipolku, joka helli meitä joka suuntaan avautuvilla, karuilla maisemillaan. Vihdoin alkoi myös loiva laskeutuminen kohti edessä siintävää notkelmaa, jonka pohjalla meitä odottaisi myös seruaava taukopaikka.

Tässä laskeudutaan kohti Sioskurun autiotupaa ja päivän toista aamupalaa. Kuva: Mikko Seppälä

Pari tuntia kestäneen tarpomisen jälkeen saavutimme Sioskurun, joka olikin yksi matkamme hienoimmista tupapaikoista. Aurinko heitti sopivasti säteitään mökin pihaan, jossa kristallinkirkkaan puron vesi kuohui väistellessään uoman pohjalta kohoavia kiviä.

Mitä muutakaan tässä tilanteessa voisi tehdä, kuin jättää raskas rinkka maahan, vaihtaa taukokengät jalkaan ja suunnata muki kourassa maistamaan parasta vettä, jota olen ikinä juonut. Mahtava retkitunnelma saattoi tuoda oman lisänsä kaikkeen tapahtuneeseen, mutta onhan kylmä ja vapaana virtaava vesi oikeastikin herkullista. Ainakin jos on kova jano.

Elämäni paras vesi. Kuva: Toni Syrjä

Keitimme tällä samalla herkulla myös vedet aamupalaamme varten ja kiehautimme toki myös pannullisen kahvia tuvan kuistilla istuen. Pihan puro, vihreän ja hyvävointisen näköinen kasvusto sekä ympärillä kohoavat tunturimaisemat olivat kerrassaan upeita.

Taivas meni ruokailun aikana taas täysin pilveen, mutta vältyimme silti suuremmilta sateilta. Pian tuli myös aika pakata tavarat takaisin kasaan ja jättää rauhaisa keidas taaksemme. Päivän vaellus oli kuitenkin vasta aluillaan.

Sioskurun autiotupa.

Pois merkityltä reitiltä

Olimme suunnitelleet reitin melko hyvin jo etukäteen. Hetan ja Pallaksen välissä kulkee selkeä reitti, joka kiemurtelee läpi mäkisten maastojen nousten välillä aivan tunturin huipulle ja sen jälkeen taas laskeutuen äskeisten kaltaisille alangoille.

Suunnitelmaamme kuului myös yksi poikkeama tuolta valmiilta reitiltä. Kuljimme aamupalan piristäminä vielä pari kilometriä eteenpäin, kunnes tuli aika toteuttaa tämä visio. Jokunen kilometri polulta sivussa oli nimittäin 723 metriä korkea Outtakka, jonka laella sijaitsee myös yksi Struven ketjun pisteistä.

Olisimme yhtä hyvin voineet jatkaa suoraan polkuakin pitkin, mutta seikkailunhalu veti meitä vahvasti pois kaikkien muidenkin tallaamalta reitiltä.

Suunnistuksen ammattilaiset vauhdissa.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kumpikaan meistä pääsi kokeilemaan varsinaista erämaatunnelmaa. Kaivoimme siis kompassin esille ja otimme jännittyneenä suuntiman kohti Outtakkaa.

Huomasimme välittömästi, kuinka loistava keksintö kompassi oikeasti on. Aukea ja mäkinen maasto hämää silmää helposti ja mekin olisimme vaiston varassa kulkiessa lähteneet kulkemaan aivan väärää tunturia kohti.

Yläasteen suunnistusopit olivat onneksi tallessa jossain alitajunnan sopukoissa ja kompassin turvin löysimme pian yhteisymmärryksen siitä, mikä kaukaisuudessa näkyvistä huipuista oli määränpäämme.

Lounastaa porojen kanssa

Totta puhuakseni matkan pituus yllätti. Kyllähän se askel hidastui heti, kun valmiiksi tallattu polkupohja jäi pois jalkojen alta. Pienikin epätasaisuus ja kasvillisuus tuovat oman lisänsä matkantekoon, mutta suurin ero on oikeastaan täysi vapaus reitin valintaan.

Kuljimme hiljaisuudesta nauttien eteenpäin, kunnes yhtäkkiä mäen harjalla alkoi näkyä liikettä. Siellähän on poroja!

Porot eivät juurikaan välittäneet seurastamme. Kuva: Mikko Seppälä

Pidimme pienen valokuvaustuokion, kun sarvipäät tuijottelivat meitä kummissaan. Jatkoimme matkaa eläimiä ihmetellen, kunnes saavuimme Porttikurun yläpäässä sijaitsevan pienen lammen rannalle. Paikka oli kauniin rauhallinen ja täytti kaikki lounaspaikan vaatimukset.

Jäimme syömään seuraavat pussimuonat samalla kun porot narskuttelivat tyytyväisinä jäkälää vain muutaman kymmenen metrin päästä meistä. Kerrassaan hieno hetki.

Ruokailun tarkoitus oli toimia lisäksi taktisena tankkauksena ennen päivän kovinta rypistystä. Pian alkaisi nimittäin ankara nousu Outtakan rinteitä ylöspäin. Huipulla erottui pieni möykky, todennäköisimmin kivikasa, jota kohti päätimme suunnata.

Outtakka lähestyy hitaasti, mutta varmasti.

Tämä huiputus erosi huomattavasti parista edellisestä nousustamme. Emme kulkeneet enää polkua pitkin, vaan luovimme rakkakivien välissä askel kerrallaan kohti seuraavaa merkkipaalua.

Kiipeäminen synnytti ohimoille ilmestyneiden hikipisaroiden lisäksi myös ajatuksen rinkan keventämisestä tulevia reissuja varten. Tässä maastossa 25 kiloa selkään sidottua lisäpainoa alkaa tuntua suhteellisen painavalta.

Huiputus!

Viimeinen yhtä soittoa jatkuva nousu kesti meiltä noin kolme varttia. Itse tehdyn trail-mixin, kaverin tsempin ja vähitellen lähestyvän huipun ansioista painoimme kuitenkin määrätietoisesti eteenpäin, kunnes nousu loppui viimeinkin ja eteemme avautui silmänkantamattomiin jatkuva maisemaspektaakkeli. Olimme huipulla.

Outtakan laella oli komean kokoinen kivikasa, jota piti päästä heti koskettamaan. Nappasimme merkkipaalun kunniaksi myös pienet huiputushörpyt ja jäimme ihmettelemään maailman katolta avautuvia näköaloja. Tai siltä se ainakin tuntui. Tarkalleen ottaen olimme tällä hetkellä 723 korkeudessa eli huomattavasti ylempänä kuin kertaakaan aikaisemmin tällä reitillä.

Kivikasassa oli mukana myös melkoisia lohkareita. Kuva: Toni Syrjä

Suurin saavutus oli kuitenkin reitiltä poikkeaminen, oikean huipun löytäminen ja sen valloittaminen huomattavasti aiempaa haastavammassa maastossa. Sitten vaan kamera käteen ja selfie muistoksi.

Huipullakaan ei saa näyttää liian iloiselta.

Tunturilta pitää myös laskeutua

Paluumatka osoittautuikin luultua hankalammaksi. Kova nousu oli verottanut voimia, eikä askellus enää ollut kovin kepeää. Lähdimme laskeutumaan hieman eri reittiä törmätäksemme vain vähintään yhtä suureen rakkamaahan.

Suuri osa vuorikiipeilyonnettomuuksistakin sattuu kuuleman mukaan laskeutumisen aikana, enkä enää ihmettele sitä yhtään. Huippua kohti kulkiessa voimat ovat tallessa ja keskittyminen kohdillaan. Nousun jälkeen varsinainen tavoite on jo saavutettu, eikä paluumatkaan liity enää samanlaista aisteja terävöittävää tunnelatausta.

Outtakan laelta kotiutuminen oli siis melkoisen tahmeaa ja aivotonta vaappumista, mutta vältyimme onneksi vääntyneiltä nilkoilta ja verisiltä polvilta.

Fiilis leiripaikalle saavuttuamme olikin jo melkoisen veltto. Lähdimme teltan pystytyksen jälkeen vielä tuttuun tapaan kiertämään kameroiden kanssa lähimaastoa läpi. Päivän parhaat kuvasaalit tulivat kuitenkin Porttikurun liepeiltä sekä tietenkin Outtakan huipulta.

Väsyneenä, mutta tyytyväisenä emme jaksaneet ruokailun jälkeen tehdä enää juuri muuta, kuin vetäytyä telttaan pitämään pienen suunnittelutuokion ennen silmien ummistamista. Seuraava päivä tulisi olemaan hyvin erilainen, mutta aivan yhtä mielenkiintoinen.

Takana oli nyt ensimmäinen kokonainen vaelluspäivä ja myöskin onnistunut omatoiminen reitiltä poikkeaminen. Jälkikäteen mietittynäkin pidän Outtakan valloitusta yhtenä matkamme hienoimmista hetkistä. Erämaa-alueen karuus, poluttoman maaston kulkeminen ja tähän asti rankin nousu jäävät muistikuviin vielä pitkälle tulevaisuuteen.

Päivä numeroina

  • Kävelty matka: 15,2 km
  • Askeleet: 34400
  • Nousu: 491 m
  • Lasku: 657 m

Lue seuraavaksi neljäs osa, jossa vietämme hieman rennomman päivän puolimatkan saavuttamisen kunniaksi: Hetta-Pallas, osa 4: Puolimatkan levähdys


Joko näit meidän hienon seinäkalenterin? Hyödynnä 25% ale koodilla KUUKKELI. Klikkaa itsesi kauppaan tästä linkistä.

Vastaa